Englanti etsii Meksikoa - Jukka Koskelaisen haastattelu Atlantiksen perintö-kirjasta

Tein 18.3.2024 Jukka Koskelaisen haastattelun aiheesta D.H.Lawrencen ja Malcolm Lowryn Meksiko-suhde. Jukan Atlantiksen perintö-kirja käsittelee aihetta laajemminkin. Tunnin mittaisessa haastattelussa puhutaan aluksi Saksa-Englanti-suhteesta, sitten siirrytään käsittelemään D.H.Lawrencen Meksiko-suhdetta varsinkin Sulkakäärme-romaanin ympärillä ja pohditaan Lawrencen persoonaa. Tämän jälkeen Jukka esittelee Malcolm Lowryn loistokkaan romaanin Tulivuoren juurella, joka samoin kuvaa Meksikoa kuolleiden päivänä. Kirjailijan elämä oli yhtä värikäs kuin romaani on virtuoosinen. Lopuksi vedetään yhteen Atlantiksen perintö ja pohditaan, miksi niin moni kirjailija kaipasi pois Englannista ja miksi juuri Meksikoon.

(Haastattelu, 63 min, olkaa kärsivällisiä ladatessanne!)

***

Ollaan täällä Jukka Koskelaista tapaamassa. Aiheena on Jukan kirja Atlantiksen perintö - kirjailijoiden uusi alku, jossa laajasti käsitellään englantilaisia kirjailijoita (ja heidän Meksiko-yhteyksiään). Jukka viime vuonna julkaisi ison Saksa-esseekokoelman (Viisi matkaa Saksan sieluun), josta innostuin kovasti ja sen pohjalta kiinnosti tähän keskustelun alkuun, että minkälaisia ajatuksia herättää Saksan ja Englannin yhteys. Me paljon puhutaan tänä päivänä EU:ssa Ranskan ja Saksaan yhteydestä, mutta vanhat veriviholliset Englanti-Saksa yhteys on jäänyt vähemmälle. Onko se pelkästään jalkapalloasiaa vai minkälaisia yhteyksiä näet siinä?

Kulttuuriyhteyksiä on ollut pitkään ja paljon. Saksassahan alettiin kääntää Shakespearea 1700-luvulla toden teolla ja varhaisromantikot muun muassa Augustin Wilhelm Schlegel käänsivät paljon 1790-luvulla ja sen jälkeenkin ja Shakespearella oli erittäin suuri vaikutus Saksan kirjallisuuteen. Shakespearea pidettiin ihan esikuvallisena kirjailijana. Siis ihan romantiikan kirjallisuudessa, joka oli Saksassa vahvimpia juonteita kirjallisuudessa ja muutenkin. Vaikutus jatkui, vaikka vanhastaan Saksassa oli pietismin ja myös osa romantiikan suuntautumista englantilaisia vastaan siinä mielessä, että heitä pidettiin kauppiaskansana ja ei syvällisenä - heiltä puuttui se sielu, joka joidenkin saksalaisten mielestä sitten saksalaisilla oli. Mutta kyllä englantilainen kirjallisuus on vaikuttanut Saksaan paljon ja kulttuurisuhteet. Ja nyt kun puheeksi tulee D.H. Lawrence, niin olen itse lukenut aika paljon Friedrich Nietzschen vaikutuksesta. Se on jännä episodi Euroopan kulttuurihistoriasta 1890- luvulla, jolloin hän oli itse hämärän rajamailla, syntyi tämmöinen Nietzsche-kultti ja Lawrence oli yksi Nietzschen lukijoita, niin kuin oli suunnilleen kaikki muutkin ja se näkyy kyllä Lawrencen ajattelussa se vaikutus, vaikka hän ei siitä mainitsekaan juuri koskaan. Kyllä nuorena hyvin monet kirjailijat lukivat Nietzschea ja Schopenhaueria. Sillä oli oma vaikutus saksalaisiin, mutta jos mennään takaisin vielä siihen romantiikan aikaan niin Wordsworth ja Coleridge - he olivat molemmat Saksassa - nimenomaan halusivat tutustua saksalaiseen kulttuuriin ja ennen kaikkea romantiikan uuteen kouluun, sikäli kun sitä voi koulukunnaksi nimittää. Ja opiskelivat saksaa ja ammensivat sieltä hyvin paljon. Ja näitä esimerkkejä varmaan on sitten koko 1800-luvun, en tiedä aikaisemmista vuosisadoista en osaa sanoa niin hyvin, mutta kyllä ainakin romantiikasta lähtien.

Tuo on jännä tieto - vähän samaan tyyliin kuin Suomesta lähti taidemaalareita sinne Düsseldorfin kouluun. 

Kyllä Saksa oli kuitenkin semmoinen maa, joka piti ottaa huomioon, niin kuin Englantikin. 

Saksalaisella kulttuuriväellä oli vaikka kuinka paljon englantilaisten kirjailijoiden kirjoja hyllyssä, joko käännöksinä tai alkuteoksina - yllättävän moni käänsi myös. Vaikka englanti ei ollut ollenkaan samalla tavalla yhdistävä kieli, kuin joskus toisen maailmansodan jälkeen, niin se sivistyneen ihmisen kielivalikoimaan se kyllä kuului, sanotaan heti ranskan jälkeen jossain Saksassa.

Ja tietenkin kuningashuoneella oli Saksan yhteys, että sekin lisäsi yhteyttä. 

Nämä kuningashuoneasiat tietysti meni ristiin rastiin siihen malliin, että kun historiaa lukee niin menee pää sekaisin, kun yrittää pysyä kärryillä, että kuinka meni naimisiin kenenkin kanssa ja mistä hankittiin kuninkaat ja prinssit ja minne.

D.H.Lawrence

Jos mennään tuohon D.H. Lawrenceen, niin meillä on tässä haastattelussa kaksi kirjailijaa. Tuossa Atlantiksen perinnössä on oikeastaan aika montakin englantilaista kirjailijaa nostettu, mutta ajattelin että keskityn kahteen. (Lawrence ja Malcolm Lowry)

Kiinnostavaa siitä, että Lawrence on oikeastaan tunnettu juuri skandaaleista: että hänellä on uskallettu romaani Lady Chatterleyn rakastaja, joka oli kiellettyjen kirjojen joukossa ollut ja siitä on käyty aika huomattavat oikeudenkäynnitkin. Ja toinen on Malcolm Lowry, joka on kirjoittanut aika viinanhuuruisen kirjan, eli kaksi erittäin kiinnostavaa kirjailijaa, jotka on helppo leimata silmiinpistävien piirteiden kautta. Mutta on tosi kiinnostavaa käydä näkökulmia läpi ja oikeastaan vähän jo aloititkin Lawrencen suhteesta Saksaan, niin voisitko kertoa vähän tarkemmin siitä - hänellähän oli saksalainen vaimo?

Oikeastaan en ole siihen sen kummemmin perehtynyt, Frieda oli vaimona ja heillä oli kiihkeä ja välillä usein myrskyisäkin suhde. Lawrence ei kuitenkaan Saksassa juuri ollut, mitä muistan elämäkerrasta, ei ollut suurta merkitystä, hän oli menossa aina muualle ja eli loppuvuotensa kokonaan muualla. Mutta Saksasta jos pitää löytää yksi suuri vaikutus, se oli sitten Nietzsche, jota hän luki nuorena, niin kuin häntä luettiin siinä vaiheessa 1900-luvun alussa ympäri Eurooppaa. Se liittyy käsitykseen kulttuurin kriisistä, dekadenssista, haluttiin jotain uutta tilalle ja etsittiin jotain alkuvoimaa, jota Lawrencekin haki älyllisen rationalismin tilalle. Ja sitä löytyi kyllä Saksasta juuri enemmän kuin muualta.

Valistuksesta usein ajatellaan, että se on Ranskan järjen hallitsema liike. Mutta kyllähän Diderot´llakin oli kaikenlaisia oikkuja ja mielleyhtymiä siellä, että se ei ole niin helppoa. On yksi vaikuttaja, joka vaikuttanut Suomeen, Herder, joka Saksassa 1700-luvun loppupuolella vähän ennen mainittuja varhaisromantiikkoja. On varmasti ollut epäsuora vaikutus Lawrenceen, Herderillä oli ajatus, että jokainen kulttuuri on omansa, niillä on oma perinteensä, mytologia, runous ja kansanrunous, maantiede on jotenkin muokannut ne. Kansakunnat jos kansakunnista puhutaan ja kulttuurit eivät saa sekoittua ja minusta Lawrencella näkyy tämä ajatus hyvin selvästi, että hän ei kuitenkaan ollut kosmopoliitti. Hän etsi aina jotakin muuta ja oli kiinnostunut muista kulttuureista, seilasi Etelämerellä ja meni Meksikoon. Oli kiinnostunut intiaaneista, kaikesta tämmöisestä, mutta ei kosmopoliittisesta kulttuurista. Kaupunkikulttuuri oli hänelle aika vieras asia. Varsinkin semmoinen, että ihmiset eri puolilta maailmaa tulevat yhteen. Jotain alkuperäistä yhteisöä ja jotain sellaista, joka ei olisi ikään kuin turmeltunut kuin tämmöisen eurooppalaisen sivilisaation turmelema - siinä Herderin vaikutus näkyy hyvin paljon kautta 1800-luvun. Mutta se on usein ollut epäsuora vaikutus Suomessakin koko kansakunnan idea on hirveästi hänelle velkaa, sillä vaikka Herderiä ei ole luettu kovin paljon Suomessa 1800-luvun alussa, mutta hänen ja parin hänen hengenheimolaisten ajatukset ovat juuri sieltä saksalaisesta idealismista tulleet ja ne vaikuttivat myös Englantiin. Se on jännä, miten ajattelu levisi ja Lawrence on usein hyvä esimerkki siitä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Lawrencen ajattelu tulee parhaiten esiin esseekirjoituksista ja pamfleteista, joita hän myös julkaisi. 

Minulle oli yllätys, kun tuota kirjaa luin, että minulla oli mielikuva Lawrencesta vähän koleerisena ja opponoivana ihmisenä, mutta hänhän olikin myös hyvin kuunteleva ja mukava. Mukava tyyppi, vähän lönnrotmainen tiedon kerääjä.

Kyllä oli ristiriitaisuutta, kiivas luonne, mutta myös hyvin kiinnostunut, hyvin läsnä oleva ja varmasti ihmisillä oli erilaisia kokemuksia hänestä. Hyvin vahva luonne, tämmöinen kuva minulle tulee ja tietysti myös hän oli avoin kaikille vaikutteille, mutta sitten suodatti hyvin vahvasti niitä vaikutteita itselleen. Kyllä ristiriitaisuus aina säilyy, jotenkin se esimerkiksi siinä alkuperäisyyden etsimisessä. Etsi tuntemisen tapaa, josta ei oikein voi sanoa ajattelun tapa, vaan joka tuntuisi ruumiissa jossain palleassa, joka olisi semmoista esijärjellistä, se oli se hänen pyrkimyksensä. Ja sitten kun hän yritti löytää kulttuuria, joka vastaisi hänen ideansa, niin semmoista ei oikein löytynyt, vaikka hän meni Tyynellämerellä Australiaan, ei oikein mistään eikä Meksikostakaan. Sitten hän loi sen romaanissa Sulkakäärme itse.  Sen julkaisusta on erilaisia tietoja, usein on sanottu, että se olisi 1923 tai myöhemmin eli ennen esimerkiksi Lady Chatterleyn rakastajaa, joka ilmestyi 1928. Vuonna 1930 Lawrence kuoli vain 45-vuotiaana. Hän oli kärsinyt huonosta terveydestä koko elämänsä. 

Tämä on kyllä kiinnostava tämä, että hän haki jotakin aatetta, mutta ei koskaan oikein löytänyt ja jäi vähän yksinäiseksi etsimisen kanssa. 

Se oli ehkä vahvin yritys Romaanissa Sulkakäärme, joka perustui kokemuksiin Meksikosta, mutta hän keksi Quetzalcóatl eli sulkakäärmejumalan kultin, joka leviää uskonnoksi. Siellä oli pieniä ryhmiä, jotka jollain tavalla palvoivat tärkeää jumalhahmoa, johon myyttiin liittyi, että hän on lähtenyt pois Meksikosta, mutta palaa joskus. Tämä vaikutti sitten siihen tunnettuun asiaan, että atsteekit ajattelivat, että Hernán Cortéz oli sulkakäärme, joka on palannut ja siksi ottivat vastaan hänet ensin ja muutkin kansat. Niin sitten Lawrence luo siinä romaanissa tällaisen uskonnon Meksikon kansallisuskonnoksi. Koska hän ei nähnyt itseään tyydyttävää uskomusjärjestelmä Meksikossa, niin hän sitten loi sellaisen itse vanhojen myyttien perusteella. Hän kuvaa Meksikoa ja meksikolaisia välillä hyvin tylysti, mutta silti jotenkin sieltä oli se mahdollisuus, jossa tämmöinen alkuvoimainen kulttuuri voisi syntyä. 

Se oli varmaan siinä aikakaudessa, James Frazerin The Golden Bough ja muut ovat siinä taustalla varmasti. 

Ja tästä on myös romaanissa Rakastuneita naisia, joka ilmestyi 1923, siinä tulee paljon Lawrencen ajattelua esiin: se on siitä kiinnostava romaani, että siinä on keskustelua, jossa myös näitä ajatuksia kritisoidaan. Se täyttää romaanin idean, että romaani on moniääninen, että se ei ole niin julistava tai jos on julistava, niin siellä on aina joku toinen henkilö, joka sanoo, että ei se näin ihan mene. Ehkä siinä Sulkakäärme-romaani ei ole siinä mielessä kyllä onnistunut, vaikka se tuokin ristiriitaisen kuvan siitä koko touhusta, eikä siitä voisi sanoa, että se olisi vain myönteisesti esitetty kaikki, koko se uusi uskonto. 

Olin itse vähän yllättynyt Rakastuneita naisia-kirjasta, että se oli aikamoinen kulutusyhteiskunnan kritiikki. Ja hän oli kyllä aika tavallaan edellä aikaansa tässä, että varsinkin miehet käy keskustelua, että he on menettäneet illuusioitaan tähän aikaan. 

Joltain osinhan sitä kritiikkiä oli silloin hyvin paljon, sanoisin 1800-luvun lopussa se pikkuhiljaa alkoi. Itse asiassa Nietzschekin liittyy siihen ja Lawrence oli aika täysverinen tämän kritiikin edustaja. Välillä se oli minun mielestä hyvin pätevää ja purevaa kulutusyhteiskunnan ja materialistisen arvojen kritiikkiä häneltä ja välillähän se lyö yli, että hän esimerkiksi ei meinannut hyväksyä rautateitä, että ihmiset niin vaan voi kohdata toisiaan ja sitten ne perustuvat ties minkä sosialismin. Häntä on ollut vaikea sijoittaa poliittisesti, ei ainakaan oikein perinteisen vasemmisto-oikeisto akselille, vaan hän poukkoilee. Mutta ei todellakaan pitänyt aikansa yleiskulttuurista, englantilaisista ja niin sanotusta edistyksestä, se käy selväksi kyllä.

Kyllä hänen kohdallaan on seksuaalisuudesta puhuttu, mutta minusta kaikkein radikaalimmat jaksot koskevat juuri yhteiskuntakritiikkiä. Kyllä hän naiskuvaakin loi romaaniketjussaan, mutta tämäkin kirjan nimi voisi olla myös Frustroituneita miehiä.

Lawrencea on nostettu esiin, että hänellä on edistynyt naiskuva, hän painotti seksuaalisuutta ja sitä, että naisilla on oikeus seksuaalisuuteen. Sitten hän taas toisaalta veti takaisin joskus, että sanoi, että naisten ei pitäisi saada orgasmia ja sitten taas Lady Chatterleyn rakastajassa tulee taas aivan toinen kuva. Siinähän seksuaalisuus on hirveästi etualalla, vaikka tietysti siinä on sitten muitakin asioita, mutta ehkä muissa romaaneissa sitten tulee laajemmin esiin Lawrencen maailmankuva. Hän oli aikaansa edellä varmasti hahmoissa, jotka puhuvat ihmisen luontosuhteesta ja siitä, että miten ihmisen tulisi olla osa luontoa ja että Lawrence oli hirveän hyvä luonnon tarkkailija. Hän kirjoitti elävästi luonnosta, maisemista, eläimistä, kasveista, kaikista. Esimerkiksi kirjoitti matkakirjan Meksikosta, jossa on tavattoman eloisia jaksoja Meksikon luonnosta. Ihmisistä ei aina kirjoittanut niin. 

Sinähän olet itsekin käynyt Meksikossa ja siitä on ollut hyötyä. 

Muutaman kerran, siitä se tulikin, että olin käynyt Meksikossa ja aloin katsoa aikoinaan, että keitä muita siellä on käynyt ja löysin yllättävän monta tunnettua kirjailijaa, joiden Meksikon matkat eivät olleet niin esillä. Graham Greenilläkin on Voima ja kunnia-romaani, jota pidettiin hänen ensimmäisenä mestariteoksena ja Lawrencen Sulkakäärme taas on vähintään puoliksi unohtunutkin teos. Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella ei ole niin hyvin tunnettu, mutta varmaan elokuva oli 1984 teki sitä jonkun verran tunnetummaksi, mutta se on kuitenkin modernin kirjallisuuden klassikko. Ilmestyi lopulta 1947 monen kirjoituskerran jälkeen. 

Sitten oli siinä mukana pari ranskalaistakin, André Breton, jonka tapasi Trotskin ja tämmöistä. Mutta nämä englantilaiset kiinnostivat minua, että miksi he menivät juuri Meksikoon ja mitä he etsivät sieltä? Monella oli halu löytää joku vastapaino englantilaiselle, eurooppalaiselle kulttuurille. Ja kiinnosti että oliko siellä tämä indígena, intiaanikulttuuri, alkuperäisväestö ja Meksikon vallankumous. Sitä piti mennä katsomaan, sehän näyttäytyy myös hyvin ristiriitaisena näissä monissa kirjoissa. Että oli saatu parannuksia aikaan, mutta sitten Graham Greenen Voima ja kunniassa vainotaan katolista pappia ja ajetaan takaa: kirkkoja suljettiin ja pappeja joskus jopa teloitettiin, jossain sai kirkot toimia vapaammin, se oli hyvin monivaiheinen. Se ei ollut mikään Meksikon vallankumous, että tuli vallankumous ja uusi hallinto, vaan siinä oli monta vaihetta, että oli hallintoja ja oli johtajia siellä täällä ja sitten lopulta tuli yksi puolue, joka kokosi kaiken ja vei koko potin. 

Kyllähän hänen tuotannossa näkyy myös ensimmäisen maailmansodan järkytys, joka oli tuonut ihmisen ikävää puolta esiin. 

Lawrencelle ensimmäinen maailmansota oli, kuten monelle muullekin, järkytys. Hänellä oli kulttuurikritiikkiä jo aikaisemmin ihan selvästi. En tiedä miten hän suhtautui siihen sodan alkuun, koska se sodan alku ei usein ollut semmoinen shokki, vaan sodan jatkuminen, että siitä tuli niin pitkä ja niin verinen ja niin kauhea ja hyödytön. 

Minulla on jotenkin mielikuva, että hän joutui ikään kuin tarkkailun alle, koska hän oli kai silloin jo naimisissa saksalaisen kanssa. Ei hän kokenut sitä mitenkään kauhean mukavana. 

Kyllä, muistan että hän kyllä käväisi Saksassa, kävelivät Alpeilla Sveitsissä. Hän oli vähän kuin joka puolella, semmoinen aika levoton hahmo, kaivosmiehen poika. Äiti oli vähän semmoinen keskiluokkaisempi, mutta ei mitenkään yhteiskunnallisesti korkea asema ja sehän tausta leimasi myös miten hän koki luokkayhteiskunnan ja se oli yksi syy siihen, että hän halusi pois kotiseudultaan.

Se näkyy tuossa romaanissa Rakastuneita naisia. Yhtä hahmoa on sanottu hänen omaksi kuvakseen. 

Siinä oli semmoinen jännä piirre, että hän esittää mielipiteitä ne ei ole aina, jos tarkkaan on luettu, ihan Lawrencen mielipiteitä, ja sitten joku esittää vielä vastaan tai toisinpäin, niin siinä on vähän tuollaista heittoa, joka tekee sen romaanin mielenkiintoiseksi. Juuri niin kuin on sanottu, että hyvä romaani on moniääninen, tosin ihan ei nyt tarkoita mitään sekametelisoppaa, mutta että kuitenkin vähän kyseenalaistaa.

Se on jotenkin hauskasti vähän ristiriidassa itsensä kanssa myös. Kyllä Lawrence on selvä klassikko, jota pitäisi varmaan lukea, sitä luetaan ehkä vähän vääristä syistä: jos nostaisit pari piirrettä, minkä takia Lawrencea kannattaa harrastaa, ovatko innostus ja tietynlainen radikaalisuus? 

Kyllä, ainakin se, että hän etsii, otan usein Nietzschen esiin, samaa elämänvoimaa, että hän samalla tavalla epäili rationaalista ajattelua esimerkiksi jäsentynyttä ajattelua, pystytään esittämään, että yhteiskunta on sellainen, jossa on päämääriä ja sinne edetään, tehdään suunnitelmia ja kaikki on niin järkevää. Hän etsi samanlaista, alta, jotain suurempaa voimaa, jota Nietzsche sitten kutsui vallan tahdoksi tai elämä itse - niin hänkin etsii semmoista. Ikään kuin elämää itsensä, joka ei alistuisi semmoiselle hallinnoivalle ajattelulle ollenkaan ja siitä tulee varmasti myös ristiriitaisuuksia ja hyvin palava into tosiaan, että ei ainakaan ole millään tavalla aneemista kerrontaa, jota nykyisestä kerrontakirjallisuudesta löydetään joskus. Lawrencen jälkeen tullut Graham Greene edustaa uudempaa, asiallisempaa kerrontaa, että ei oteta niin kantaa tai esitetään vaan asiat ja Saksassa oli tämmöinen uusasiallisuus. Kirjallisuuden vallitsevat tyylisuunnat aina vaihtelevat ja on aina niitä jotka pitää uusinta parhaana. Lawrencella on tosiaan se palo, uskallus ja rohkeus, virittää ajatusta tai uusia myyttejä. Voisiko näin sanoa?

Varmaan edesmennyt Hannu Taanila olisi puhunut, että Lawrencessa ei ollut semmoista eunukkimaista yninää ollenkaan, vaan hän oli aika rohkea ja tavallaan ehkä Englannin kirjallisuudesta on semmoinen voima puuttunut ja sitten hän on kiinnostava kyllä sitäkin kautta niin kuin sanoit alussa, että häntä ei oikein pysty poliittisesti sijoittamaan, häntä on kyllä eri puolille laitettu, että on ollut fasisteissa ja on ollut sosialisteissa. 

Se on hänellä selvä, että hänellä voi löytää kyllä eri piirteitä varmaan jo kaikista näistä: vähän fasismista, vähän vasemmistolaisista, vähän oikeistolaista, vähän jotain omaa ja vähän tämmöistä primitiivistä tai aika paljonkin. Kyllähän varmaan pitäisi suurta osa nykykirjasta semmoisena aneemisena tai en tiedä älyllisenä. En tiedä missä määrin romaanikirjailija nykyään on älyllinen, minä luulen, että ehkä hän ei vastustaisi älyllisyyttä sellaisena, että keskustellaan asioista siihen tyyliin kuin tuossa Rakastuneita naisia romaanissa. Mutta semmoinen viileän tyyni kerronta ei tosiaan ollut hänen alansa ja kyllä jo sitten on joitain kohtia, jotka tuntuu vähän vanhahtavalta sen takia että niin selvästi kertoja joskus ilmaisee, mitä nämä ihmiset ovat luonteeltaan ja kaikkea tämmöistä. Kertojan väliintulo ei kuulu nykykirjallisuuteen. Tai ne on aina vähän kuin epäilyttäviä henkilöhahmoja, jotka ottavat hirveän selvää kantaa: se voi olla ongelma. Mutta olihan hänellä aika monenlaisia romaaneja, loppujen lopuksi aika paljon ehti lyhyen elämänsä aikana. 

Ja siis novelleja ja runoja myös. 

Runot luin tässä taannoin ja nehän tuntuivat oikein hyviltä. Hänhän ei ollut mikään valtavan modernistinen runoilija, hän esittää kaikessa rauhassa asioita: niistä ei tule ollenkaan kuin romaanissa saattaa tuntua, että tässä ajetaan nyt jotain asiaa, kuten vaikka nykykulttuurin kritiikki, vaan runot hyvin, miten sen voisi sanoa, ruumiillistavat tai kielellistävät asiat pakottomasti monissa hänen runoissaan. 

Siitähän on sanottu, että Paavo Haavikkoon oli tehnyt vaikutuksen nämä muutamat Lawrencen runojen käännökset. On vasta tullut kokonainen kirja Lawrencen runoja suomeksi. 

 

Malcolm Lowry

Siirrytään Lawrencesta suurelle yleisölle tuntemattomampaan nimeen, voitko esitellä Tulivuoren juurella-romaanin. 

Malcolm Lowry todellakin lausutaan ”Lauri”, sanoi muuan Lauri-niminen suomalainen henkilö. Oli minun suuri ihastus, kun luin Tulivuoren juurella. Se liittyy myös ensimmäiseen Meksikon matkaan ensimmäiseen ja joku suositteli sitä minulle. Luin romaanin ja olin valtavan innostunut siitä. Jos siitä romaanista puhuu temaattisesti tai yrittää kuvailla sitä, niin se menee jotenkin harhaan: se tapahtuu yhden päivän aikana, joka on tietysti Día de los Muertos - kuolleiden päivä Meksikossa, joka on marraskuun 30.päivä, lopuksi tämä konsuli, joka on se päähenkilö, kuolee. Malcolm Lowry itse sanoi, että sen oli tarkoitus olla trilogian avausosa, inferno-osa ikään kuin Danten malliin tai sitten kiirastuli - ei oikein saatu selville mitä hän tarkoitti. Hän ei usein esittänyt suunnitelmiaan niin selvästi. Sitten hän puhui itsekin siitä, että miten se on vertauskuva koko maailmasta, koska hän kirjoitti sitä ennen toista maailmansotaa, jolloin oli aika selvästi maailma menossa sodan suuntaan. Tämmöinen on hyvin synkkää, mutta se romaani on käsittämättömän hilpeä, kun ottaa huomioon tämän ja itse kerronnan. Siinä tapahtuu koko ajan jotain hassua, konsuli joka toikkaroi ympäri keksittyä kaupunkia, jonka esikuva oli Cuernavaca Meksikossa, mikä sen nimi romaanissa nyt olikaan. Juoni etenee kanttiinista kanttiiniin, siinä on valtavasti yksityiskohtia ja kaikki on vertausta: omassa esseessäni taidan kirjoittaa sillä tavalla, että kun kaikki on vertausta, niin mikään ei oikein ole vertausta enää, koko ajan Lowry pisti siihen kaiken mitä hän tiesi. Kun siinä on viittauksia joka suuntaan, niin että niistä ei tarvitse enää välittää, että se ei ole semmoinen suuri. Se romaani ei ole minun mielestäni suuri allegoria ja suuri vertaus mistään muusta kuin elämästä yleensä, mitä nyt elämä on, siinä on hirveästi yksityiskohtia. Se on jopa koominen romaani mikä on aika jännä kontrasti: infernaalinen viimeinen päivä ja sota tulossa, Meksiko on vertauskuva. Sen kuva Meksikosta, jos vertaa Lawrenceen ja Graham Greeneen, niin se on paljon valoisampi tai myönteisempi. Että Meksiko on vaan niin kuin se on: toimii siinä omassa varassaan, ei siinä ei ole kertojaa, joka tekee arvioita meksikolaisista niin ikään, että meksikolaiset ovat tällaisia ja alkuperäisasukkaat ovat tuholaisia, joka oli näissä eurooppalaisissa hyvääkin tarkoittamissa romaaneissa hirveän usein esillä, vaan siinä mennään usein maan tasalla ihan kirjaimellisestikin välillä: siinä alussa, jossa konsulihahmo jää kadulle makaamaan ja joku ajaa ohi. 

Se on romaani jota tosiaan voi tajuta vain lukemalla sitä lause lauseelta.  Minulla on tässä sitaatti, kun konsuli kuvittelee paratiisinomaisen paikan kirjeessään vaimolleen, jonka kanssa hänellä on jo vaikea suhde:

”…On valoisa sininen kuuton kesäilta, mutta myöhäinen, kello on ehkä kymmenen, ja Venus palaa voimakkaasti päivänvalossa, joten me varmasti olemme jossain kaukana pohjoisessa, ja me seisomme tällä parvekkeella (…) Ja me katsomme kohti itää, kuin Swedenborgin enkelit, taivaan alla, joka on kirkas lukuun ottamatta kaukaista koillista, missä etäisten vuorten yllä, joiden purppura on haalistunut, lepää miltei puhtaan valkoinen pilvimassa…”

ja niin edelleen, kyllä huomaa, että Malcolm Lowry oli myös runoilija. 

Kyllä siinä on Danten henkeä. 

Tässähän kuvaa sitä aikaa, kun hän toisen vaimonsa kanssa asui Kanadassa alkeellisessa mökissä – hän viittaa jo siihen, koska hän kirjoitti tämän romaanin niin moneen kertaan, että siitä oli vaan osa kirjoitettu Meksikossa. Hänellä oli jotain viisumivaikeuksia ja hän sitten ensimmäisen vaimonsa kanssa meni Meksikoon, josta oli kuullut hyviä, että se on kiinnostava paikka. Menee sinne ja sitten tulee takaisin voi saada viisumit, jotain tämmöistä siihen liittyi ja hän sitten jäi sinne ja jossain vaiheessa ensimmäinen vaimo lähti ja hän jäi yksin sinne Oaxacan kaupunkiin ja tutustui ihmisiin. Hänellä oli hyvä meksikolainen ystävä ja seurasi vallankumouksen saavutuksia, takapakkeja ja kaikkea tämmöistä. Malcolm Lowryn elämä jäi aika lyhyeksi ja oli vain 47, kun kuoli alkoholiin ja pillereihin. Hän oli koko ajan nuoresta lähtien ryypännyt paljon, oli ihme, että hän pystyi tekemään tämmöisen romaanin. 

Verrattuna Lawrencen romaaniin, jossa näkyy saumat ja on semmoista karkeaa työstöjälkeä, niin tämä Tulivuoren juurella on virtuoosinen ja hiottu, moneen kertaan kirjoitettu, ja kuten sanoit, vaikka aihe synkkä, niin se on siitä huolimatta jotenkin ratki riemastuttava.

Kyllä ja täynnä yksityiskohtia: elämänvoima tulee siinä aivan toisella tavalla kuin Lawrencella. Lowry kyllä tunsi Lawrencen Meksiko-kirjat ja ne olivat yksi innoittaja. Se tulee kuitenkin tilanteessa tilanteeseen, siinä ei ole mitään kiteytyksiä eikä mitään uuden uskon suunnitelmia tai arvioita, että miten, mihin suuntaan Meksikon ja meksikolaisten pitäisi mennä tai mitään sellaista, siellä vaan kuljetaan siellä maisemissa ja koetaan. Yhteistä molemmille Lawrencelle ja Lowrylle on, että molemmat olivat hirveän hyviä kuvaamaan sitä ympäristöä. Siinä näkyy vielä se, että jos jos nykykirja on enemmän pyrkimystä ikään kuin niukkaan, kiteyttävään kerrontaan, niin siinä vaiheessa ei sitä vielä ollut tai se oli vasta tulossa Lowryllä, kaikkia edeltäviä rönsyjä vastaan. Hän yritti kirjoittaa kyllä aluksi sillä tavalla, mutta lopulta se alkoi kääntymään toisenlaiseksi. Sitten hänellä oli muita teoksia, julkaistiin yksi nuoruuden romaani ja tämä ja sitten oli paljon jäljelle jääneitä tekstejä, joista on koottu pari romaania.

Muita ei ole suomennettu?

Ei ole muuta suomennettu kuin tämä, niissä näkyy jo selkeämpi, yksinkertaisempi tyyli, kuin tässä Tulivuoden juurella-romaanissa. 

Ehkä semmoisena vertailukohtana itselleni tuli Raymond Chandlerin suuri teos Pitkät jäähyväiset, joka on kanssa vähän rönsyilevä, yksityiskohtainen…

… ja vähän houreinen kirja. Joskus 1980-luvun alussa yliopiston opettaja sanoi, että Chandler olisi vaikuttanut suomalaisiin kirjailijoihin paljon, kun taas Malcolm Lowry taas ei: en näe, että olisi ollut mikään suuri vaikuttaja. 

Olisiko Tulivuoren juurella käännetty 1960-luvun lopussa?

Vai onko se vähän myöhemmin 1980-luvulla, sen elokuva myötähän se koki tietysti uuden tulemisen, kuten usein käy romaaneille.

Kyllä, oma kappale on silloin ostettu juuri se uusi painos. 

Lowryn kohdalla Englanti-yhteyttä ei ole enää nähtävissä, hän ei tavallaan sinne palaa. Tuntuu, että ei hänestä saa oikein otetta Englannin, mutta enemmän Meksikon kautta. 

Hänhän asui Yhdysvalloissa, jotenkin hän oli elänyt hyvin kiertelevää elämää jo nuoresta lähtien, oli merimiehenä ja ensimmäinen vaimo asui New Yorkissa. Ei ilmeisesti tykännyt suurkaupungista, mutta yritti Los Angelesista saada käsikirjoittajan töitä. Ja sieltä he menivät sitten ensimmäisen vaimon kanssa Meksikoon ja sieltä Yhdysvaltojen kautta Kanadaan. Englantiin hän tuli lähinnä kuolemaan, jonkun aikaa ehti asua siellä. Asui pitkään tosiaan Kanadassa ja kun hänen Tulivuoren juurella-romaani ilmestyi, mainostettiin jossain, että kanadalaisen kirjailijan merkittävä romaani on tullut. Ja saavutti kyllä suuren menestyksen. Ei ehkä yhtä suuren kuin Lawrencen, joka Lady Chatterleyn rakastajalla saaduilla tuloilla tuli melkein rikkaaksi. Lowrylle kävi vähän samoin, mutta ne rahat sitten varmaan katosi. Eikä toista kirjaa sitten enää ehtinyt tulla. 

Merkillinen kirjailija, että tuotanto ja elämä on aika lailla kuin samasta puusta veistetty. 

Hänhän tosiaan keksi juttuja omasta elämästään ja oli vähän semmoinen epäluotettava ihminen: saattoi kadota yhtäkkiä jonnekin. Kun hän kertoo elämästään, ei tiedä, mikä on totta, mikä ei. Mutta valtava lahjakkuus kyllä yhden romaanin perusteella: ne toiset jäämistöstä kootut romaanit ovat, voisi sanoa ihan hyviä, mutta ei samaa tasoa. 

Tuossa kirjassasi tuot esille, että minkälaisia yhteensattumia hänellä on ollut ollut. Ja sitten tämäkin on oikeastaan aika kuvaavaa, että siitä käydään keskustelua, että jos hän oli siihen Danten trilogiaan sitoutunut, niin onko tämä helvetin vai kiirastulen kuvaus ja oliko se taivasta käsittelevä romaani sitten vaan aihio? 

Siinähän on viittauksia niin kuin sitaatti, jonka luin, Paratiisi-osaan: joskus sitten menemme pohjoiseen, josta hän ilmeisesti piti kovasti paljon, siihen voi ajatella suomalaista mökkimaisemaa. Heillähän ei ollut sähköjä edes siellä mökissä ja siellä hän vaan asui toisen vaimonsa kanssa monta vuotta Kanadassa mökissä ja sen takia siinä on kuitenkin viittauksia eteenpäin. Romaanin kirjoittaminen oli aloitettu ennen toista maailmansotaa ja viimeinen versio kirjoitettu sen jälkeen, niin sen takia siinä on tietyssä mielessä kaikki ne osat, vaikka konsuli kuolee. Siinä on ennakointeja Paratiisista, enemmän se tuntuu Kiirastulelta, yhteisosalta, ei se romaani minusta Helvetti-osalta tunnu. 

Tulivuoren juurella-romaanissa on puutarha, josta kiinnostavasti nostit tulkinnan, että se olisi Raamatun paratiisi ja että Aadamia itse asiassa ei olisi karkotettu paratiisista, vaan olisi Jumala poistunut sieltä ja Aadam olisi jätetty sinne yksin. 

Jäänyt sinne: paratiisi oli ympärillä, mutta se ei ollutkaan niin kivaa jäädä sinne, että se oli rajattu paikka.

Tässä tulee kirjailijoita yhdistävä tekijä: myyttinen myytin etsiminen ja uudelleen tulkitseminen. 

Kun Lawrence etsi suurta myyttiä, niin Lowryllä oli semmoisia pieniä viittauksia myyttiin koko ajan: tuossa jaksossa, jonka luin oli esimerkiksi Swedenborg. Siellä on valtavasti tämmöisiä pieniä juttuja, tietysti raamatullisia ja Swedenborgin enkelit - mutta niistä ei tarvitse niin paljon välittää, että ei ne ole avaimia koko romaanille. Romaani on vaan kokonaisuus, jossa tapahtuu, ilmeellistä on, ettei se ole ahdistava. Joskus tulee luetuksi ahdistavia romaaneja, todella rankkoja tapahtuu ja ei oikein ole mitään hyvää. Niin tämä ei ole semmoinen, vaan siinä konsuli toikkaroi eteenpäin, höpisee kaikkea hilpeitä ja kokee kaikenlaista, mutta kuolee sitten kuitenkin.

Se on kuolemanpäivä.

Miten muutenkaan voi käydä? Kyllähän siis Malcolm Lowry elämässään koki ahdistuskohtauksia, mutta onneksi ne ei semmoisenaan päädy tähän romaaniin, vaan tosiaan näitä valoisampia jaksoja tulee sinne väliin, joka viittaa sinne Paratiisiin. 

 

Englanti vastaan Meksiko

Kyllä hänkin jollakin tavalla sitä Englantia on paennut ja ilmeisesti ollut kuitenkin onnellisempi siellä paossa. Jos vähän vetää yhteen kirjasi kokonaisuutta, siinä on joukko englantilaisia kirjailijoita, on Greene ja Huxley ja muita, jotka lähtee siitä maasta, niin saatko jotenkin kiinni, että mikähän siinä Englannissa oli niin ahdistavaa, piti hakea jotain Meksikosta ja mitä se oli? 

On vaikea päästä kokemuksen tasolle, mutta meillä on nämä kirjat. Englanti Lawrencen kuvauksen mukaan on aika ankea paikka, mutta oliko todella niin? Kun sitten matkustaa itse nykypäivän Englantiin niin sehän on – sanotaan suurkaupunki, kauhea ahdistava paikka, niin Lontoon onkin kaikkea muuta. Minun mielestä Englantihan on viehättävä maa. Mutta tietysti jos menee jonnekin, kuten Lawrence koki sen kaivosalueen, on paljon enemmän köyhyyttä ja kurjuutta, joka yhdistyi siihen edistyksen ajatukseen, teollistumiseen, joka koko ajan eteni. Se oli tietysti näin muissakin maissa, Saksa tuli siellä ei myös, ei enää perässä vaan ihan rinnalla. Minä en osaa sanoa suoraan, mutta voin kuvitella, että se luokkayhteiskunta oli yksi ja kun siitä etsittiin pääsyä pois, löydettiin toisenlainen luokkayhteiskunta toisaalta. Teollistuminen, sen huonot puolet kirjailijat näkivät hyvin herkästi. T.S.Eliotin Autiomaa vertaa sitä Kuivuneeseen autiomaahan nykyaikaan. Olisi tietysti mielenkiintoista päästä katsomaan johonkin tätä. Sanotaan, että ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika oli aika köyhää kuitenkin. Työläisillä tuskin oli kovin hyvät olot, mutta sitten elintaso alkoi nousta, tuli kaikennäköisiä parannuksia, mutta sitten tuli toinen maailmansota, joka pitkälti johtui siitä ensimmäisestä maailmansodasta. 

Ja siinäkin suhdanteet välissä. Kun itse olen jonkin verran Lawrencen seuduilla liikkunut niin, kaivosalueella luokkaerot ovat tosi jyrkät: sitten näkyy statistiikoistakin, että ne Walesin vanhat kaivoslaaksot on kaikkein ateistisimpia paikkoja nykyään Iso-Britanniassa.

Olet siis liikkunut siellä, onko siellä edelleen paljon kaivostoimintaa? 

Kyllähän ne on aika pitkälle loppunut ja hännäthän oli jo Thatcherin aikaa.

Joo, se oli kova kiista kaivoksista, hän halusi niistä eroon. No 1970-luvulla oli varmaan jäljellä paljon sitä, mitä vielä 1900-luvun alussa Englannissa oli, ainakin joillain alueilla. 

Mitä itse ajattelet siitä, että miksi niin moni halusi Englannista pois tai eroon, kyllä myös Greenellä oli se, että hän ei pitänyt aikansa Englannista. 

Ehkä se liittyy juuri luokkaeroihin ja jyrkkiin välimatkoihin, jokaisella on varmaan omat persoonalliset syyt ja kirjailijat ovat luovia tyyppejä, ja kokevat yhteiskunnan rajoitukset painavina. 

Jännä semmoinen vastakohta, kun minä ajattelin omaa Englantisuhdetta, niin 1970-luvulla, kun mentiin kielikurssille Englantiin niin se oli todella hienoa ja englanti oli se kieli, jota piti opetella ja siihen liittyy myös Rockmusiikki, popmusiikki - kaikki se tuli mikä Englannista tuli, mentiin jonnekin Brightoniin, se oli aivan mahtavaa. Oli hieno kaupunki ja se mitä ihmettä siellä voikaan olla:  ja siitä junalla, Lontoo oli aivan satumainen paikka. Että millainen se sitten oli ollut vuosikymmeniä aikaisemmin, ei varmaan ihan yhtä hieno. Tietysti siihen liittyy minun mielestä, kun olen ajatellut mitä minä olen käsitellyt, tämmöinen myyttinen kaipuu ja rappion ajatus. Etsittiin, lähdettiin etsimään muualta maailmasta jotakin parempaa, jotakin alkuperäisempää, jotakin, jossa ei olisi niitä huonoja piirteitä, joita meidän kulttuurissa on ja sitten niissä ei ehkä kaikkia niitä huonoja piirteitä olekaan, mutta niissä on toisia huonoja piirteitä. Semmoista paratiisiyhteisöä ei sitten löydy ja jotkut yrittivät sitten perustaa sitä, Lawrencellakin oli Uudessa Meksikossa Taos, taiteilijayhteisö. Ei hän sielläkään varmaan viihtynyt kovin hyvin. Ihmisellä on - en tiedä onko kaikilla - mutta monilla kaipuu siihen johonkin myyttiseen parempaan yhteisöön.

Se on jotain sitä kaipuuta Paratiisiin, joka on teemana – nähtiin, että teollisuudessa oli huonot puolensa. Sitten tiede vei jollakin tavalla umpikujaan ja myös se uskonto ei ehkä tarjonnut sitä mitä se oli ennen tarjonnut.

Uskonto oli pitkään ollut ajattelussa Saksan varhaisromantikoista lähtien, oli uuden myytin tarve, että he aikovat jättää kristinuskon niin kuin aikansa eläneenä. Se ei enää vastaa tätä yhteiskuntaa, tarvitaan joku uusi myytti. No eihän sitä kirjoituspöydällä pysty luomaan, mutta yritettiin kuitenkin Saksassa aika monta kertaa ja Lawrence on yksi esimerkki siitä. Hän etsi, hänkin kirjoitti sitten Meksikoon uuden myytin Sulkakäärme-kultin tai kokonaisen uskonnon. Hänhän halusi myös pois kristinuskosta, varsinkin sen ilmenemisestä siten kuin se ilmeni jossain Englannissa. Kaikki instituutiothan aina jähmettyvät paikalleen ja alkavat pyörittää itse itseään, ei pelkästään uskonnolliset vaan vähän ajan perästä muutkin alkaa toimia niin.

Tässä on aika paljon nyt peilattu siihen englantiin, mutta että ota vielä tuohon kirjan nimeen kun se on nimenomaan Atlantiksen perintö, että mistä se tulee. 

Se ihan suoraan liity siihen, mutta mietin Atlantista, myyttiä uponneesta Atlantiksesta, Platonilla taitaa olla ensimmäinen maininta, että jossain olisi ollut hieno saari. Joka juuri on paratiisikuva, mutta kun se upposi tai vajosi jonnekin, silloin ihmiset olivat terveitä ja uhkeita, kaikki toimi ja kaikki tämmöinen on jossain. Historiakanavilla tulee aina silloin ohjelmia kadonnutta Atlantista etsimässä, mennään sukeltamaan jonnekin, milloin Karibialle, milloin Välimerelle, milloin minnekin ja täälläkö se Atlantis on: halutaan löytää se ja ajatella, että on jotain totta siinä vanhassa myytissä. Se voi viitata johonkin kaupunkiin, joka on hävinnyt jossain tulivuorenpurkauksessa tai jossain muussa luonnononnettomuudessa, mutta että siihen heijastetaan niin paljon kaikenlaista, siitä on kirjoitettu kirjoja ja ajatellaan, että joskus on täytynyt olla jotakuinkin täydellinen yhteisö, jossa kaikki ihmiset oli harmonisesti ja eli onnellisena. Jonkinnäköisen uuden Atlantiksen kirjoitti utopiakirjallisuus, joka myös liittyy varmaan niin sanottuun Amerikan löytämiseen. Sieltä tuli kuvauksia, että jossain saarilla elää onnellisia ihmisiä, tuli Thomas Moren ja muiden utopiat jo ennen sitä. Aldous Huxley, joka on mukana tässä kirjassa, niin hän kirjoitti suomennetunkin aika lailla utooppisen saarikuvaelman, ikään kuin semmoinen Uljas uusi maailma, mutta myönteisessä mielessä, jossa harjoitettiin meditaatiota ja otettiin jotain ainetta, joka piti tyytyväisenä: romaani nimeltään Island, Saari.

Eli iso teema on kyllä siinä niin Britannian kohdalta paluu sinne hienoon menneisyyteen iloiseen vanhaan englantiin ennen teollistumista.

Varmaan semmoinen on ajateltu, että on jotain menetetty, kyllähän se teollistuminen oli aika rankka prosessi, mutta ilman sitä me ei oltaisi tässä. 

Mutta sano vielä tähän loppuun se, kun olet itse paljon käynyt Meksikossa, niin miten näet Meksikon, että sehän on kanssa yhdenlainen Atlantis ja siihen voi projisoida erilaisia asioita. Mutta millainen se sinun Meksiko on, mikä on siinä kiinnostavaa? 

Minun Meksiko on, että jonkun verran kävin siellä eri kaupungeissa. Minä huomasin, että en niin suuresti jaksanut matkustaa, että en ole semmoinen matkustaja, että olisin mennyt johonkin kohteisiin katsomaan, että miten täällä eletään. Riitti kun jonkun verran puhuu ihmisten kanssa, siellä törmää ensinnäkin tietysti köyhyyteen jo pääkaupungissa Ciutad de Méxicossa - miksiköhän on englanninkielinen käännös siitä, joka me ollaan omaksuttu. 

On paljon erilaisuutta latinalaisessa Amerikassa, slummeista kukoistaviin kaupunginosiin. Minä olin aika paljon kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta. Luin siellä ja tapasin jotain kirjailijoita - se lähti siitä, kun olin kiinnostunut Octavio Pazista, jonka runoja me Jyrki Kiiskisen kanssa käänsimme. 

Meksiko oli liian suuri minulle, että voisin sanoa, että olen Meksikon asiantuntija tai hallitsisin Meksikon, se on jo maantieteellisesti niin suuri alue, satoja kilometrejä pystyy matkustamaan kakkosluokan bussilla yöllä. kiehtova, värikäs mutta myös välillä lannistava. Pystyy kokemaan kaikkea laidasta laitaan: erot siellä ovat niin suuret. 

Tosi kiinnostavasti nostit tätä, tuli elävästi mieleen se sinun Saksa esseekirja ja tämä kirja: et niissä vyörytä lukijan päälle kauheaa todistusaineistoa, vaan valikoit ja sitten pidät oman rytmin. Nämä ovat molemmat hyviä esimerkkejä kestävästä esseekirjallisuudesta ja samaan aikaan ne on jollakin tavalla parhaita matkaoppaita.

Ihan hauska kuulla, koska ei matkaopas varmaan kirjoittaessa niin mielessä, mutta myös siinä Saksa-kirjassa tosiaan piti valikoida paljon. Sitten jotkut ihmiset on sanonut sen jälkeen, että minkä takia ei ole tuosta tai tästä aiheesta - kaikki ei mahdu ja Meksiko on niin suuri aihe, että minä en rupea kirjoittamaan kirjaa Meksikosta. En matkakirjaa, enkä semmoista esseekirjaa, vaan että minäkin olen vain yksi rajallinen matkailija siellä ja sen takia valitsin, että käsittelen tätä näin: miten he näkivät ja sitten pistän sinne väliin omia havaintoja.

Hauskasti esimerkiksi nostat Greeneltä sen, että hänen kokemukset ei itse asiassa olleet hirveän myönteisiä. Ja että hän oli siellä vaan hyvin rajatun ajan, mutta hän sai paljon siitä irti kuitenkin. 

Voiman ja kunnia-romaanissa hämmästytti, että hän oli niin vähän aikaa siellä, vaikka vaikuttaisi, kuin hän olisi asunut siellä pitkään. Se on niin elävän tuntuista, mutta hyvä romaanikirjailija pystyy tekemään niin. On niitä kirjoitettu romaaneja myös paikoista, missä kirjailija ei edes käynytkään, mutta se ei liene ihan suositeltavaa.

Waltari on kotimainen esimerkki siitä. 

Sinuhesta sanottiin, että ei löydetä virheitä, siitä miten Waltari kuvasi muinaista Egyptiä. Ei halunnut mennä sitten sinne nykyiseen Egyptiin, kun hänet kutsuttiin.  

Kiitos Jukka Koskelainen. Tämä oli hieno haastattelu. 

Kiitoksia itsellesi. 

Paul is Paul

Sain viikolla tiedon pitkäaikaisen työkaverini Paul Rowsellin äkillisestä kuolemasta. Levelling Up osaston demokratia-yksikön päällikkö Paul teki pitkän uran Euroopan neuvostossa, jossa hän intohimoisesti ajoi kunnallishallinnon kehittämistä, hyvän hallinnon periaatteita ja demokratian laajentamista. 

Paul oli John Bullin ruumiillistuma, hänellä oli härän sitkeys ja vahvuus viedä asioita eteenpäin, ylpeys saavutuksista, lojaalius hallitukselle myös silloin kun se oli erityisen hankalaa. 

Paul rakasti Strasbourgia, sen opettavaista historiaa ja rauhallista ilmapiiriä. Usein istuimme illallisella Alsace à Table ravintolassa. Juttelimme hallinnosta, kunnista ja yhteisistä tutuista, hallinnon persoonallisuuksista ja historian kummallisuuksista.

Kun virkamies kuolee saappaat jalassa, kesken viran, kuten Paul, se pysäyttää. Mitä jäi antamatta? Tuntuu surulliselta menettää valtava määrä kokemusta, mutta se perintö myös inspiroi. Kun iso puu kaatuu, tulee myös paljon valoa ja uutta kasvua. Olisin suonut Paulille myös rauhallisemman loppuvirkauran, jäähdyttelyn ja entisestään syventämisen osaamisessa, hän olisi ansainnut rauhalliset eläkevuodet kunnallis- ja keskushallinnon tapahtumia aktiivisesti seuraten. Nyt hän painoi täysillä loppuun saakka. Viimeiset viestimme vaihdoimme pari viikkoa sitten ja suunnittelimme online-kokousta piakkoin.

Hallintovirkamiestä pidetään monesti kuivana, mutta Paulissa oli roppakaupalla huumoria, ilkikurisuutta, silmät tuikkivat usein herooisista hallinnon uudistuksista puhuttaessa - myös katastrofit ovat usein hyviä oppitunteja. Muistan Paulista hänen uteliaisuutensa muiden maiden hallintoa kohtaan ja ylpeyden oman maansa järjestelmästä sen loputtomine poikkeuksineen ja historiallisine erikoisuuksineen.

Isolla sydämellä töitä tehnyt virkamies ei unohdu. Paul is Paul. Kiitos Paul perinnöstäsi, lepää rauhassa. Me muut jatkamme nyt taistelua demokratian ja Ukrainan puolesta. Ja minä lupaan yhä rakastaa sinun maatasi kaikkine kummallisuuksineen.

Joulun maku

Brittikeittiön kulmakivet - fish and chips, Sunday roast, pies - ovat mauiltaan aika neutraalia tavaraa. Intialaisen keittiön perinne on synnyttänyt enemmän mausteiden ilotulitusta hieman pohjoisen makuun sordinoituna. Omiin Englannissa vietettyihin jouluihin liittyy intialainen ruoka yllättävän kiinteästi - vahvat maut lämmittävät mukavasti sydäntalven kosteassa kylmyydessä. Eksoottisten ja arvokkaiden makuaineiden juonne laajenee myös joulun perinteisiin jälkiruokiin, kakkuihin ja vanukkaisiin.

Suomessa tunnetaan ja yleisesti hyväksytään englantilaiset hedelmäkakut ja niiden huolellinen valmistelu viikkoja ennen joulua. Ainakin itselläni on usein marraskuussa vakaa aikomus aloittaa valmistelu, mutta yleensä havahdun joulukuun puolessavälissä toteamaan, että on liian myöhäistä aloittaa. Kun nyt on enää pari päivää jouluun, voin kuitenkin vielä valmistella pari perienglantilaista juttua, jotka eivät ole kovin suuressa määrin valloittaneet maatamme. Puhun tietysti englantilaisesta jouluvanukkaasta, mince pies-täytetyistä piiraista ja chutneystä. 

Mince pies on jotain, mitä ei ole vaivauduttu edes suomentamaan. Kyse on pienistä, kuppimaisista, kannellisista leivoksista: murotaikinaa sekä mausteista kuivattujen ja hillottujen hedelmien ja rusinoiden seosta, jossa on mukana vaikka lampaan munuaisrasvaa (suet) - alunperin mukana oli myös lihaa - täyteseoksen nimitys on yhä mincemeat. Täytettä saa myös valmiina kaupasta - murotaikinasta pienten piiraiden näpertelyssä on siinäkin ihan riittävästi iltapuhdetta. Lopputulos muistuttaa hieman kotoisia joulutorttujamme, mutta on makujen puolesta vivahteikkaampi, eikä niin raskas kuin meidän voitaikinaleivonnaisemme. Mince pies maistelu on takuuvarma ohjelmanumero kirkkojen joulunajan konserttien ja jumalanpalvelusten jälkeisillä teesessioilla. Itse tehdyissä leivonnaisissa on jotain uskomattoman kodikasta ja samalla ikiaikaista - juuret ovat vähintäänkin keskiajalla.

Jouluvanukkaan makumaailma on sukua mincemeatille, mutta se on jotenkin vielä tiiviimpi ja intensiivisempi. Suomalaiselle makumaailmalle vanukas on jäänyt vieraaksi: niitä ei juuri näe täkäläisissä kaupoissa. Tein ohjeen mukaan tällaista vanukasta varhain. Minulla ei ollut oikein käsitystä, miltä valmiin tuotteen olisi pitänyt maistua. Vaikka munuaisrasvaa ei ollut, pääsin kuitenkin suhteellisen lähelle myöhempiä, autenttisempia elämyksiä. Vanukas on hyvin kiinteää, tiheää ja sen makuvivahteet ovat erikoisia, vertaantumattomia ja rikkaita - pienikin annos vanukasta voi olla hankalaa syötävää tottumattomalle - eikä paksu, voihin ja sokeriin nojaava kastike juuri kevennä elämystä. Vanukkaan tummanpuhuva ulkomuoto jo sinänsä vakuuttaa monet. Se tuntuu tuovan sanomaa jostain hyvin kaukaa: siinä on auktoriteettiä, joka monelta uudemmalta kulinarismin tuotteelta puuttuu. Vanukkaassa on jotain arkaaista, atavismia hipovaa ikiaikaisuutta, vanhan hyvän ajan joulun kummallista, hieman ummehtunutta ja salaperäistä aromia.

Chutneyt sopisivat suomalaiseen joulupöytään mainosti laajemminkin. Ikuiset laatikkomme ja kinkkumme hyötyisivät suuresti makean-tulisesta maustepotkaisusta perinteisen sinapin rinnalla. On vahinko, että kaupoistamme saa näitä rikkauksia vain rajoitetusti, oikeastaan vain makea mangochutney on vakiinnuttanut paikkaansa ruokakauppojen maustehyllyillä - kaipaan hieman tulisempia versioita. Sain vasta Lontoon-kävijän tuliaisena erinomaista Geeta’s Chutneytä - niitä olisi hyvä saada myös Suomesta. https://www.geetasfoods.com/collections/chutneys

Suomen nopeasti kasvanut intialainen yhteisö saisi tehdä uraauurtavaa valistus-ja vaikutustyötä näissä kysymyksissä joulupöytäämme rikastuttavasti - ehkä chutneyt ja intialaisen ruoan yleistyminen myös joulupöydissämme voisi myös lopulta nostaa englantilaisen jouluvanukkaan suosiota meillä.

***

I try my best here to propagate spicy Christmas aromas for Finnish traditional Season servings - mince pies, Christmas pudding, Indian food with wonderful, strong chutneys could very well have their place at the table, with rich effect - of both culinary and the long traditions stemming from medieval times.

Robert Whiten uusin levy?

 

The Man in the Moon, stained glass from St Mary’s, Burnham Deepdale, Norfolk - and David Wulstan, the pioneer for Robert White’s music.

Robert White on nimi, joka varmasti herättää useampiakin mahdollisuuksia erehtyä henkilöstä, oma Robertini on Tudorien ajan säveltäjä, joka syntyi Lontoon Holbornissa noin 1538, kuoli ja tuli haudatuksi Westminsterin St Margaretiin 1574. Mozartin ikäinen säveltäjämestari kuoli kulkutautiin perheensä kanssa, säveltäjän liikuttava viimeinen toive oli tulla haudatuksi lastensa rinnalle. 

White oli lyhyen elämänsä aikana käynyt kuitenkin merkittävän kierroksen myös pääkaupungin ulkopuolella, erityisesti hänet yhdistetään Cambridgeen, jossa hän sai kuoro-oppinsa. Pian hän siirtyi Elyyn, Christopher Tyen - hänkin säveltäjä - seuraajaksi kuoromestarina. Robert meni naimisiin Tyen tyttären kanssa 27-vuotiaana. Pian sen jälkeen hän siirtyi Chesterin katedraaliin ja sieltä muutaman vuoden päästä urkuriksi ja kuoromestariksi peräti Westminster Abbeyn palvelukseen. Lontoon poika oli palannut kotiin - omaisuuttakin oli kertynyt, testamentissa hän huolehti Sussexin omistuksistaan.

Emme tiedä Robertin kasvoja, emme tiedä Lontoon pojan ja kanttorin tytön tarinaa, mutta sävellyksiin voimme tutustua. Sekään tarina ei ole itsestäänselvä. David Wulstan levytti Whiteä 1977 Clerkes of Oxenford-ryhmänsä kanssa. Wulstan oli myöhemmän The Tallis Scholars-ryhmän Peter Phillipsin oppi-isä. Juuri hänen levytyksensä Whiten klassikoista Gimell-levymerkille pyörii nyt levylautasellani. Norfolkin Salle-kirkossa äänitettyä ohjelmaa kelpaa kuunnella.

White teki sävellyksensä kahden maailman ja kahden kuningattaren välissä, Maryn ja Elizabethin, katolisen ja protestanttisen. Itse musiikissa jännite heijastuu jossain määrissä teosten aiheisiin, ehkä se tuo myös sävellyksiin oman lisäsyvyytensä. Taas kerran englantilainen säveltäjä herkistyy illan tuntojen äärelle iltahymniin Christe qui lux es et dies (Kristus, joka on valo ja päivä) peräti neljänä versiona. Whiten mukana vaellamme Jeremiaan valituslaulujen ja psalmien äärellä. Phillipsin levyn avaa suuremmoinen Magnificat, jossa sopraanot maalaavat ylä-äänet omiin korkeuksiinsa. Whiten musiikin pitkät linjat ja melodinen taju ovat sävähdyttäviä. The Tallis Scholarsien levyä voi suositella johdannoksi säveltäjän tuotantoon - oppi-isä Wulstanin levyt ovat hankalammin saatavissa ja ainakaan CD-formaatissa eivät muodosta yhtä tiivistä kokonaisuutta.

https://youtube.com/playlist?list=OLAK5uy_mAp-2PnmQSAc2zl3ajbctbIeFBRt_N_cs&si=axin0NHX6fkX1R1o

Robert Whiten nimi olisi ilman Wulstania ja Phillipsiä pölyttynyt arkistoihin. Levyä kuunnellessa on selvää, että musiikki on kaikessa traditio-tietoisuudessaan mitä suurimmassa määrin elävää, koskettavaa ja persoonallista, tekijän murheellisesta kuolemasta huolimatta.

***

Robert White - there are so many persons named that, but only one Tudor composer of his stature. A short and successful life, great compositions - Peter Phillips’s The Tallis Scholars and their interpretation of White’s Magnificat is a good starter to this great master. We do not know his face, but Phillip’s teacher David Wulstan had a face that could be used here. He had some personality.

Edeltäjiä ja johdannaisia - Horsemanin kirja Rowlingin menestysteosten laukaisualustana

Sain jostain Harry Potter-sarjan syntyhistoriaa käsittelevästä artikkelista vinkin, että J.K.Rowling oli nuorena lukenut kirjan, jonka vaikutteet näkyvät sarjassa selkeästi. Kyseessä on Elaine Horseman ja hänen kirjansa Hubble's Bubble. Kirja ilmestyi 1964 ja se suomennettiin pian nimellä Kuplii kuplii. En ollut itse nuoruudessani kuullutkaan teoksesta, pari kaveria muisti sen lukeneensa - ja pitäneensä kovasti sen perienglantilaisesta tuomiokirkkokaupungin tunnelmasta.

Horsemanin kirja on jäänyt varsin pienille painosmäärille, Englannista sitä on lähes yhtä hankala löytää kuin Suomesta. Saksalaisia ja ranskalaisia käännöksiä sen sijaan on myynnissä. Etsin omaa suomennettua kappalettani pari vuotta, kunnes löysin kohtuullisen ehjän kappaleen kierrätyshyllystä. Aloitusosan jälkeen ilmestyi vielä pari jatko-osaa, jotka nekään eivät osoittautuneet varsinaisiksi menestysteoksiksi: suomeksikaan ne eivät ole kääntyneet.

Kuplii kuplii lähtee vähän verkkaisesti liikkeelle. Lapset päätyvät kesää viettämään vieraaseen kaupunkiin sukulaistädin luokse äidin sairastaessa. Tädin hoivissa on myös omaleimainen sisaruskaksikko, johon tutustutaan jännitteisissä merkeissä. Vasta puolessa välissä kirjaa päästään varsinaisiin velhohommiin kiinni ja loppu meneekin omalla painollaan. Pikkukaupungin Cathedral Close on hyvin kuvattu salakäytävineen - se tuo mieleen vastaavan kokonaisuuden vaikka Wellsistä.

Pottereiden mielikuvitukselliseen menoon tottuneille kirja varmasti vaikuttaa tylsältä. Kuplii kuplii pitää juurensa todellisuudessa - ainakin pääosin - noitakeinoja tärkeämmäksi nousee lopulta asioihin vihkiytyneiden välille kehittyvä yhteishenki. Huomasin hykerteleväni kohdissa, joissa lapset vanhanaikaisesti lopulta jännitteiden jälkeen saavuttavat sovun ja yhteisymmärryksen. Potterit ovat kyllä kirjoja kaveriyhteisöistä, mutta myös sovittamattomista vastakkainasetteluista. Horsemanin kirja on siis sympaattisella tavalla perinteinen, eikä tarvitse monimutkaista teknistä apparaattia tuekseen - velhontaidotkin opitaan yksinkertaisesti alan kirjaa tulkitsemalla ja ahkerasti kasvitiedettä harjoittamalla ja tietoa jakamalla. Ja koettamalla parhaansa mukaan pärjätä tulosten kanssa. Aikuisetkaan eivät aina ole niin jästejä kuin aluksi vaikuttaa, jopa yhteistyö on mahdollista. Myös pienimmät lapset ovat mukana juonenkuljetuksessa, mikä on poikkeuksellista - varhaisteinit suhteuttavat toimintaansa paitsi aikuisiin, myös itseään nuorempiin.

Rowling on selvästi käyttänyt Horsemanin kirjaa ideoittensa ja henkilötyyppiensä kasvatusalustana. On merkillistä, että Pottereiden suosion jälkeen sen edeltäjästä ei ole vaivauduttu ottamaan uutta painosta. Ehkä sen vaatimattomuudessa ja inhimillisessä mittakaavassa ei ole nähty menneessä eikä nykyisessä ajassamme suurta kaupallista potentiaalia. Se on sääli, eikä paljon lohduta, että myös tunnetumpi perinteinen englantilainen lastenkirjallisuus Ihmemaan Liisoineen, Nalle Puheineen ja Vesirottineen on kärsinyt disneysaatiosta - lähteitä ei enää niin yleisesti tunneta, vaan helpommin niiden johdannaiset - usein ylikypsiksi keitettyinä.

Kuvituksella voi olla myös merkityksensä, että Horsemanin kirja ei noussut lentoon sankareidensa tavoin. Piirrokset ovat kiinnostavia, pääosin henkilökuvia ja pyrkivät aikuismaisesti tuomaan hahmojen persoonallisuutta esille muutamalla vedolla. Lasta ehkä kiehtoisi enemmän graafisempi, selkeämpi ja konkreettisempi lähestymistapa yksityiskohtien kautta. Mutta tässäkin on Horsemanin kirjan vahvuus - Rowlingia enemmän hän luottaa lapsen kykyyn tuottaa tarvitut yksityiskohdat itse omassa mielessään, eikä rautalangasta väännettynä. Potter-kirjat ovat yksityiskohtiensa kuvauksissa kuin elokuviksi syntyneitä - ja nykyaikaisesti tarjoavat autenttisena kokemuksena teoksiin tutustumista juuri elokuvan kautta. Jos se estää kirjaan tarttumisen kokonaan, onhan se vahinko. Rengistä, elokuvasta, on tullut isäntä: alkuperäisen lähteen, kirjan, tappioksi.

***

Everybody knows J.K.Rowling, but who knows Elaine Horseman and her Hubble's Bubble? That quintessential story of friendship-building of young children added with a dash of witchcraft - this really was an interesting precursor for much later Potter-books, and an inspirational starting-point to J.K.Rowling. Horseman's books are rare - new editions should hit the market.